marjanen

Vaihtakaa kansa

Kansan ja kansanedustajan suhde on monimutkainen. Usein esiintyy ajatus siitä, että kansanedustajien pitää edustaa kansaa siinä mielessä, että eduskunnassa on samat mielipiteet kuin kansan parissa. Näin kansan tahto toteutuu.

Näin pitää ollakin. Jos eduskunnassa ei tehdä sellaista politiikkaa, mitä kansa toivoo, vaihtakoot kansa edustajansa.

Asia on kuitenkin monimutkaisempi. Useimmat asiat ovat sellaisia, joista kansalla ei ole käsitystä. Tai jos on saattaa se perustua hatariin tietoihin. Kansanedustajat eivät tässä tilanteessa toimi kansan mielipiteiden kuvastajina, vaan kansan toiveiden ja tulevaisuuden visioiden edustajina. Kansalainen äänestäkööt sellaista henkilöä, jonka uskoo tulevan oikeisiin tuloksiin asioissa, joissa kansalaisella itse on täysi diletantti.

Jos edustajien pitäisi vain peilata jotain kuvitellun kansan mielipiteitä, ja ne mielipiteet todella olisivat siellä, ei vaaleja tarvittaisi. Silloin edustajat voitaisiin arpoa.

Vaalit, kampanjat ja poliittinen keskustelu siinä välissä onkin kansan neuvomista, kouluttamista ja taivuttelua. Politiikassa tarkoituksena on, että poliitikot saavat kansan eri kannalle, ei se, että kansa valitsee poliitikot.

Minua ärsyttää ajatus kampanjoinnista kansan kuulemisena. Totta kai kansaa pitää kuunnella, mutta ei siinä mielessä, että siellä olisi jotain totuuksia. Tätä pitää tehdä siinä mielessä, että kun kansalaisia kuunnellaan, tulee heistä sen hetken poliitikkoja.

F. R. Ankersmitia mukaillen edustuksellisuus politiikassa ei siis ole mimeettistä (kuva edustettavista, kuten valokuvassa), vaan esteettistä (kuten taulussa, jossa on mukana taiteilijan tulkinta). (Valokuvaajat saattavat hermostua tästä. En tietenkään tarkoita, etteikö valokuvissa olisi tulkintaa. Ajatus on vain verrata eri edustuksellisuuden käsitteitä.)

Montaigne

Detta är en uppriktig bok. Den säger redan från början att mitt enda syfte är enskilt och privat. Varken din nytta eller min egen ära har jag ägnat en tanke – till sådant företag förslår inte mina krafter. … Hade jag varit ute efter att söka världens gunst skulle jag ha styrt ut mig finare och framträtt mer utstuderat. Här vill jag bli sedd sådan jag är, enkel, naturlig och vardaglig, utan anspänd förkonstling; ty det är mig själv jag målar. … Alltså, läsare, är det jag själv som är ämnet för min bok. Du har ingen anledning att använda din tid på ett så intetsägande och meningslöst ämne. (Michel de Montaigne, Essayer, bok 1, Stockholm: Atlantis 1994, s. 13.)

Michel de Montaigne myntade begreppet essä. Förordet är en utstuderad ursäkt för den nya genren, men försöker ändå inte dölja ambitionen i projektet. Kan inte rå för det att jag tänker på bloggskrivande, inte mitt eget, men andras, när jag läser det här.

Valtiomies

Poliitikon on hyvä voida nousta puoluepolitiikan yläpuolelle. Puhutaan valtiomiehistä tai valtiomieskastista johon meritoituneet poliitikot nousevat. Nämä ovat ikään kuin tehneet päivätyönsä ja voivat nyt nousta korkeammalle tasolle ja laukoa sieltä myös epämiellyttäviä totuuksia.

Valtiomiehiä haikaillaan erityisesti presidentin ja puhemiehen paikalle. Tämä on hyvä. Näiden henkilöiden tulee tuntea politiikan kenttä, mutta ei olla liian sidoksissa kenttään.

Sanaa käytetään myös välillä ikään kuin tapana lähettää joku vanhempi poliitikko jo eläkkeelle. Paavo Väyrynen on paitsi valtiomies myös kunniapuheenjohtoja, jotta ei enää sotkisi Keskustan sisäisiä kuvioita. No, tämä jälkimmäinen ei toiminut, mutta silti: valtiomiehet ovat arvokkaita, poliittisen pelin yläpuolella olevia poliitikkoja (eikun valtiomiehiä).

Myös valtionaiset ovat valtiomiehiä.

Käsitteeseen liittyy jännite puoluepolitiikan ja yleisen hyvän välillä. Ajatus on, että politiikka korruptoi niin, että politiikan keskiössä ei voi täysin ajatella yleistä hyvää koska on vastuullinen niin monelle eri taholle. Näitä tahoja pitää kuunnella koska muuten menettää luottamuksensa ja siten mandaattinsa toimia. Vasta kun on tehnyt poliittisen uransa, tai ainakin hoitanut suurimman osan kohdalleen osuvista luottamustoimista, voi olla tarpeeksi perehtynyt yhteiskunnan asioihin arvioidakseen yleistä hyvää. Samalla on päässyt eroon korruptoivista luottamussuhteista ja voi toimia valtiomiesmäisesti.

Onko niin, että puoluepolitiikka ja eri luottamustoimet ovat korruptoivia tekijöitä? Kyllä ovat. Jokainen puoluejohtaja joutuu ottamaan politiikassa huomioon sen kuuluisan kentän ja kaikki sen eri suuntaukset. Jo ennen kuin käydään keskusteluja kompromisseista muiden puolueiden kanssa lautakunnissa, valiokunnissa ja muissa elimissä, ollaan käyty samat keskustelut jo oman ryhmän, puolueen, sidosryhmän, ay-liikkeen tai muun organisaation piirissä. Nämä keskustelut sitovat ja siksi myös ovat este suurten totuuksien esittämiselle.

Politiikassa ei kuitenkaan ole kyse suurista totuuksista. Älkää ymmärtäkö väärin, toki tarvitaan järkeä poliittisiin päätöksiin, mutta pointti on, että kompromissit, luottamussuhteet ja ikuiset vastaväitökset ovat niitä asioita, jotka tekevät politiikasta toimivan (toki myös kankean). Näin valtaa kontrolloidaan ja näin valtaapitäviä muistutetaan siitä kenet heidän pitää huomioida käyttäessään valtaa. Usein, näin myös hiotaan niitä hyviä ideoita. Välillä aloitteen muokkautuvat kehnoiksi poliittisen koneiston mankelissa, mikä on ikävää, mutta usein niistä tulee parempia.

Siksi pääministerin, puoluejohtajan tai valtuustoryhmän puheenjohtajan ei tule olla valtiomies siinä mielessä, että sidoksia ei ole. Niitä pitää olla. Sillä totuuksia tärkeämpää on politiikan kontrolli. Tämä ei tietenkään estä sitä, että kyseiset henkilöt eivät voisi esittää hyviä avauksia tai älykkäitä huomioita. Voivat toki, ja näin tapahtuu, mutta rooli sopii paremmin tieteentekijöille, taiteilijoille ja muille aktiivisille kansalaisille.

Organisaatio ja identiteetti, osa 2: kunnat

Suomen kunnat ovat tulosyksiköitä, mutta ne ovat myös brändejä ja niiden varaan rakennetaan identiteettejä. Jotkut kunnat eivät ole tarpeeksi suuria tulosyksiköiksi (suurin osa kunnista), toiset taas eivät kata koko sitä aluetta joilla tulosta tehdään (kaupunkiseutujen keskuskaupungit). Molemmissa tapauksissa syntyy demokratiavaje. Pienissä kunnissa päätökset nousevat ylikunnalliselle tasolle, jolla demokraattinen kontrolli on heikkoa. Kaupunkiseuduilla taas monet joilla on legitiimisti syy tulla kuulluksi päätöksissä, eivät saa ääntään kuuluviin. (Eikö tosiaan espoolaisella tai vantaalaisella pidä olla mitään sanomista Helsingin keskustan kaavoituksesta.)

On myös olemassa hyviä argumentteja optimaalisten kunnallisten tulosyksiköiden luomiseksi. Puhutaan työssäkäyntialueista ja riittävistä resursseista hoitaa perusterveydenhuolto. Koska nämä dominoivat keskustelua, jätetään ne nyt sivuun ja keskitytään demokratiaan.

Demokraattisesti hallittavissa yksiköissä myös identiteetillä ja kuntien brändeillä on merkitystä. Jos tulosyksikkö ja paikallisidentiteetti eivät kohtaa, eivät kansalaiset innostu toimimaan kunnassa. Identiteetit toki muuttuvat, mutta kuntauudistuksia ei kannata tehdä niin, että ne heikentävät demokraattista toimintaa vetämällä maton paikallispatriotismin alta. Kun kuntia liitetään yhteen, tulee vanhoja paikallisidentiteettejä tukea, ei yrittää häivyttää. Ne kyllä häipyvät jos ovat häipyäkseen. Jos tulosyksikkö ja brändi eivät kohtaa, pitää myös brändien saada elää omaa elämäänsä. Kun ollaan toisella paikkakunnalla, pitää voida edustaa jotain.

Ongelma on siis seuraava: On seutuja joissa yksiköt ovat niin pieniä, että syntyy tarve tuottaa palvelut ylikunnallisesti, jolloin syntyy demokratiavaje. Tämä korjataan liittämällä kuntia yhteen, mikä vetää paikallisidentiteetiltä maton alta, passivoi ihmisiä ja luo demokratiavajeen. Toisaalta on seutuja, kuten pääkaupunkiseutu, joissa identiteetti on laajempi kuin kunnan raja (kun vantaalainen mene lahden yli Ruotsiin tulee hänestä helsinkiläinen). Tärkeämpää on tietysti se, että päivittäinen toiminta on paljon laajemmalle levinnyttä kuin keskuskunnan rajat. Nämä asiat korjataan liittämällä kuntia yhteen, mikä heikentää osallistumista paikallistasolla ja luo demokratiavajeen.

Vaikuttaako hankalalta? Se on hankalaa. Optimaalisten tulosyksiköiden muodostus on vielä siedettävän hankalaa, mutta järkevien demokraattisten toimivien yksiköiden järjestäminen on aidosti todella hankalampaa. Siksi kuntauudistuksessa pitäisi puhua enemmän demokratiasta. Demokratiavaje on tärkein syy liittää kuntia yhteen ja demokratiavaje on myös sen pahin uhka. Siksi pitäisi paljon enemmän miettiä sitä miten pitäjät pitäjien valtuustot (tai kaupunginosavaltuustot) toimivat ja mistä asioista ne voivat päättää. Selvää on, että kun kunnat ovat kovin erilaisia, tulee myös pitäjien ja kaupunginosien olla sitä.

Organisaatio ja identiteetti, osa 1: tulosyksikkö

Toisen lapseni syntymän jälkeen sain Naistenklinikalla onnittelukortin, johon on kirjattu lapsen sukupuoli (ettei pääse unohtumaan!), syntymäaika, paino ja pituus. Kortin kääntöpuolella on onnittelijan nimi: Naisten- ja lastentautien tulosyksikkö.

Helsingin yliopistossa on toteutettu laitosrakenneuudistus. Ei ole enää historian laitosta, mutta on Filosofian, historian, kulttuurin ja taiteiden tutkimuksen laitos. Miksi muuten kulttuuria tutkitaan yksikössä mutta taiteita monikossa? Ehkä siksi, että samassa tiedekunnassa on myös Maailman kulttuurien laitos johon kuuluu oppiaineet Aasian tutkimus, Afrikan ja Lähi-idän tutkimus, alue- ja kultuurintutkimus, klassillinen filologia ja uskontotiede. Itse asiassa myös tällä laitoksella tutkitaan kulttuuria yksikössä alue- ja kulttuurintutkimuksen oppiaineessa. Eri laitoksien nimissä vilisevät samat sanat ja toisaalta joidenkin laitosten sisäiset oppiaineet vaikuttavat kovin erilaisilta. Onko tässä järkeä?

Totta kai on! Laitokset ovat tulosyksiköitä. Niitä hallinnoidaan sopivan kokoisissa yksiköissä, joilla on noin miljoonan (vai oliko se miljardin, en muista?) euron vuosibudjetit. Laitos tuottaa tutkintoja ja tutkimusta, sillä on oma johtajansa ja oma hallintohenkilökuntansa.

Tämä toimii, mutta vain niin kauan kun ymmärretään, että tulosyksikkö ei ole sama asia kuin oppiaine tai tutkimusyksikkö. Kun mennään ulkomaille konferenssiin, ei olla tulosyksikön vaan tutkimusyksikön tutkijoita. Tulosyksikkö ei nimittäin kelpaa ulospäin näytettäväksi brändiksi. Kun kerrotaan kavereille mitä tekee työkseen, ei kerrota olevansa maailman kulttuurien tutkijoita, vaan vaikkapa uskontotieteilijöitä. Tulosyksikkö ei nimittäin kelpaa ammatti-identiteetin perustaksi.

Siksi tulosyksikköön ei mennä töihin, eikä siellä ei tehdä tutkimusta. Siellä ei myöskään mennä synnyttämään, eikä sen (pitäisi) onnitella ketään. Siellä lasketaan ja hallinnoidaan.

Suosituin poliittinen instituutio?

Presidentin valtaoikeuksien karsimista vastustetaan ja suoria presidentinvaaleja puolustetaan usein sillä, että presidentinvaalit ovat suosituimmat vaalit. Onko tämä hyvä perustelu siinä tapauksessa, että presidentinvaalien suuri suosio perustuu vääriin käsityksiin presidentin valtaoikeuksista?

Tämän vuoden vaalien jälkeen Helsingin sanomat julkaisi tiedon, jonka mukaan yli kolmekymmentä prosenttia (en muista tarkkaa prosenttilukua) Niinistöä äänestäneistä, äänesti ehdokastaan koska tämä ei ole homo. Tästä joukosta varmaan suurin osa ei ole äänestänyt Niinistöä ensimmäisellä kierroksella ja keksi nyt typeristä syistä kaikkein typerimmän halutessaan äänestää Niinistöä Pekka Haaviston sijaan.

Varmaan voi ajatella, että jossain konservatiivisessa universumissa seksuaalisella suuntautumisella on jotain merkitystä edustavuuden kannalta, mutta äänestämisperusteena seksuaalinen suuntautuminen on presidentin tehtävien kannalta kovin epärelevantti. Itse asiassa seksuaalinen suuntautuminen äänestysperusteena on vähän kuin ilmoittaisi, ettei oikeasti välitä politiikasta: Annan ääneni jonkun kumman ”arvopohjan” perusteella, mutta en välitä siitä mihin sitä käytetään.

Välittämättömyyden lisäksi presidentti-instituutioon liittyy myös täysin harhaisia käsityksiä tyyliin: presidentti on tiukka taloudenhoitaja tai presidentti tarttuu syrjäytymiseen. Miksi ihmiset ajattelevat, että presidentti tulee vaikuttamaan Suomen taloudenpitoon? Eivätkö he tiedä mitään presidentin valtaoikeuksista? Ja radikaalimmin: Pitääkö kansalaisten saada äänestää jos he eivät tiedä mistä he äänestävät?

En tietenkään kannata sitä, että kansalaisten tarvitsee suorittaa ajokortin tapaan äänestyskortti. Ei kuitenkaan ole päätön ajatus, että kansalaisten pitäisi tietää mitä eduskunta, kunnanvaltuusto tai presidentti oikeasti tekee.

Nythän tietyt ryhmät eivät saa äänestää (suurimpana lapset) ja tietyt ryhmät jättävät äänestämättä eri syistä (suurimpana ryhmänä se sangen hajanainen porukka, joka eivät tiedä mitä äänellään tekisivät). Äänestysprosentin alhaisuutta pelätään syystä. Demokratian kannalta on tietysti tärkeää, että mahdollisimman moni osallistuu (myös) äänestämällä. Tärkeämpää kuin se, että mahdollisimman moni äänestää, on kuitenkin se, että mahdollisimman moni niistä jotka äänestävät ymmärtävät mitä tekevät kun äänestävät.

Presidentinvaaleissa tässä ei oikein onnistuta. Osin tämä johtuu siitä, että korkea äänestysprosentti on osin tulosta äänestystavasta. Presidentinvaaleissa korostuu kilpailu. Toisella kierroksella äänestystapa tuottaa kaksi vahvaa ehdokasta, joista kumpi vain voi voittaa. Tällä kertaa kilpailu jäi vaisuksi ja siksi prosenttikin hieman jäi viime kerroista. Silti kaksi ehdokasta, yksi vaalipiiri koko kansakunnalle ja televisioon hyvin sopiva presidenttikamppailuviihde tekevät äänestämisestä helpon. Hyvä, että kilpailu innostaa äänestäjiä. Silti olisi tärkeää, että äänestettäisiin siksi, että politiikka on kiinnostavaa, ei siksi, että kilpailu on.

Sisäinen kauneus

Katsoin lasteni kanssa Disneyn Kaunotar ja hirviö –filmatisointia. Muistan sen tehneen vaikutuksen minuun back in the day. Sisäisen kauneuden teeman käsittely oli nyt melko piinallista, mutta elokuvassa on yksi todella näyttävä kohtaus: Hirviö yrittää keksiä jotain, jolla saisi kidnappaamansa (kidnappaus/vangitseminen on muuten metafora avioliitolle) Bellen pitämään itsestään ja esittelee lopulta Bellelle kirjastonsa. Kirjasto on todella näyttävä ja tekee tyttöön vaikutuksen.

Tätä minä olen aina sanonut! Tie naisen sydämeen kulkee miehen kirjaston kautta.

On tietysti pieni pettymys, että hirviö ei oikein osaa lukea. Kaunotar, Belle, ryhtyy sitten opettamaan häntä lukemaan, käyttäytymään ja muutenkin siistimään itseään. Tämä on muuten metafora parisuhteelle. Pedosta kasvaa parisuhteen myötä lempeä mies.

Lopuksi toivotan lukijoilleni hyvää kansainvälistä sementoituneiden sukupuoliroolien päivää!

Veteraanien toteutumaton tulevaisuus

Laitoin merkille, että maassa vaihtui presidentti.

On kai nyt niin, että sotiemme veteraanit taistelivat toisessa maailmansodassa, jotta Sauli Niinistö voi tehdä lopun syrjäytymisestä, laittaa valtion holtiton rahankäytön kuriin, varmistaa maanpuolustuksen rahoitus sekä toteuttaa lukuisia muita reformeja, jotka eivät kuulu presidentille.

Toki on myös niin, että sotiemme veteraanit taistelivat toisessa maailmansodassa, jotta Pentti Oinonen (ps.) voisi heiluttaa sotilaspassia eduskunnassa. Kaikkihan me olimme siellä, kunnon miehet, Raatteen tiellä.

 

Valtapolitiikka ja politiikan tarkkailu

En lähde määrittelemään populismia sen tarkemmin. Tämänhän voi tehdä aivan miten haluaa. Yleensä sana on haukkumasana, mutta on sitä käytetty myös myönteisessä mielessä.

Joskus populismi voi olla sitä, että toimitaan politiikassa, mutta vakuutetaan, että ei olla politiikkoja tai olla pahan politiikan korruptoituneita palvelijoita. En oikeistaan halua tässä sanoa perussuomalaisista yhtään mitään, mutta huomasin lukiessani Ainur Elmgrenin julkaisematonta tutkimusta perussuomalaisten avoimuusretoriikasta, että perussuomalaiset ovat kovia hallinnon avoimuuden kannattajia. Tämähän on hyvä asia, mutta jäin erityisesti miettimään vaatimusta avoimuuteen ja ajatusta siitä, että ei olla niitä valtapoliitikkoja.

Yleensä puhutaan mediasta neljäntenä valtiomahtina. Neljäs valtiomahti tarkkailee kriittisesti valtaapitävien toimia. Avoimet hallintotavat ovat keskeisiä tässä. Neljännellä valtiomahdilla tulee olla mahdollisuus saada tietoa, mutta myös mekanismeja suojella itseään ja lähteitään, jotta tätä kriittistä tehtävää voidaan toteuttaa.

Joidenkin perussuomalaisten (en nyt muista keiden, eikä sillä ole tässä suurta merkitystä) retoriikassa tämä ihanne toistui. Tarvittiin avoimuutta, jotta valtaapitäviä voitiin tarkkailla. Mielenkiintoista oli tosin, että tarkkailun suorittajana olivat kansaa (ehkä peruskansaa) edustavat perussuomalaiset. Tässä oli siis ikään kuin puolue, joka on vallaton, mutta on mukana politiikassa, jotta voi tarkastella niitä vallan kahvassa olevia poliitikkoja.

Näistä asioista pitää olla samaa mieltä, mutta silti tässä retoriikassa tuotetaan taas sitä pahaa valtapolitiikkaa. Sitä pahaa valtapolitiikkaa varmasti onkin olemassa, mutta se olisi parempi saada yksilöidyksi. Pitäisi hyväksyä se, että sekä perussuomalaiset, muut puolueet ja media ovat osa siitä suurta politiikan kenttää jossa ”yhteisiä asioita hoidetaan”. Ei voi ajatella, että kukaan näistä ovat politiikan ulkopuolella.

~ ~ ~ ~

Politiikan tekemiseen kuuluu pohjimmiltaan vallan tarkkailu. Se tapahtuu parlamentaarisessa kontrollissa, jossa hallitus esittää asioita ja eduskunta (usein vain oppositio) väittää vastaan. Lähtökohtana on se, että väitetään vastaan vaikka oltaisiinkin samaa mieltä. Tämä ei ole uppiniskaisuutta tai typerää. Tämän tarkoituksena on se, että yhteisten asioiden hoito onnistuu paremmin, jos päätöksiä tarkastellaan kriittisesti. Silloin pitää katsoa asioita monelta kantilta, pitää puhua asioiden puolesta ja niitä vastaan ja silloin tarvitaan hallitus ja eduskunta tivaamaan asioista. Vastakkainasettelu synnyttää parempaa politiikkaa.

Nyt eduskunta (tai oppositio) voi hoitaa tehtävänsä eritasoisesti. Voi olla, että oppositiosta vain kerätään irtopisteitä, eikä pyritä hyvään lopputulokseen. Voi olla, että ollaan älyllisesti epärehellisiä ja esitetään paikkansapitämättömyyksiä kerätäkseen irtopisteitä. Tai sitten voi olla, että käyttäydytään ikään kuin oltaisiin politiikan ulkopuolella, ja vain tarkastellaan vallanpitäjien toimia. Vallan tarkkailu ja politiikassa toimiminen eivät kuitenkaan ole toisistaan riippumattomia tekijöitä.

Tämän pitäisi myös koskea neljättä valtiomahtia. Neljäs valtiomahti hoitaa kyllä tarkkailupuolta, mutta ei riittävästi yhteisten asioiden hoitoa. Näiden asioiden ajatellaan jotenkin olevan erillisiä, mutta niiden ei tarvitse olla sitä politiikassa, eikä myöskään mediassa.

Lopuksi ennustan kasvavaa levikkiä poliittiselle lehdistölle, joka pystyy uutisoimaan politiikasta ja politiikan kysymysten taustoista, mutta pyrkien älylliseen rehellisyyteen ja tarkastellen asioita monesta eri näkökulmasta

Kaksi politiikkaa

Helsingin Sanomien verkkolehdessä (25.2.2012) oli juttu hallituksen kuntatyöryhmän työstä. Hesarin mukaan ”kuntaosaston johtaja Päivi Laajala kiistää syytökset siitä, että kuntatyöryhmän työtä olisi ohjattu poliittisesti”. Jutussa mainitaan Keskustan väittäneen, että kuntaministeri Virkkunen ”olisi sanellut työryhmän tulokset”. Jutussa siteerataan vielä Laajalaa, joka kertoo, että ”Hallitusohjelmassa on sanottu suoraan tavoitteet, jotka ovat ohjanneet selvitystyötä. Sen perusteella Virkkunen antoi työryhmälle toimeksiannon. Sen jälkeen ei poliittista ohjausta juuri ollut”.

Jutussa on ikään kuin kaksi politiikkaa. On hallitusohjelman politiikka, siis se politiikka jota kaikki poliitikot tekevät ja joka määritellään koulussa lauseella ”yhteisten asioiden hoitaminen”. Sitten on se paha politiikka, joka on pelin politiikka. Siinä mahdollisesti vääristellään tuloksia, jotta ministeri ei joutuisi huonoon valoon. Voi myös olla niin, että poliitikot esittävät jotain, mutta eivät tosissaan aja asiaa vaan pyrkivät saamaan itselleen lisää valtaa.

Molemman sortin ”politiikkaa” varmasti on olemassa. Ei siinä mitään, mutta on kummallista, että nämä menevät tällä tavalla sekaisin virkamieheltä ja Helsingin Sanomilta. Jotenkin se jälkimmäinen moraalisesti korruptoitunut politiikka, joka aina sisältää syytöksen, on noussut dominoivaksi politiikan käsitteen ymmärtämisessä. Yleisen hyvän ja yhteisten asioiden politiikka on jäänyt taka-alalle.

Olisiko virkamies voinut vastata: ”Toki, kuntauudistus on poliittinen projekti ja pyrimme sillä parantamaan ihmisten elinoloja. Tarkoitus on myös vakuuttaa oppositio hankkeen järkevyydestä.” Luultavasti ei.

~ ~ ~ ~

Yksi korruptoituneen politiikan muodoista on muuten se kun oppositiossa kritisoidaan hallitusta esittäen asioita, joita ei millään voisi ehdottaa jos itse istuisi hallituksessa. Tällöin kerätään irtopisteitä ehdotuksilla joiden läpimenoon ei uskota lainkaan eikä itse asiassa edes toivota niiden menevän läpi, kuten Tuomas Nevanlinna jokunen vuosi sitten kirjoitti kolumnissa (yritän löytää tähän viitteen). Tätä tekevät tietysti kaikki, sillä totta kai politiikkaan kuuluu myös peli. Jotkut kuitenkin räikeämmin kuin toiset ja populistit kaikkein räikeimmin.

Populistiseen retoriikkaan kuuluu usein myös anti-poliittisuus, jolloin politiikka on juuri tätä pahaa pelin politiikkaa. Yritän selvittää tätä tarkemmin, mutta minulla on tuntuma, että sitä yleisen hyvän ja yhteisten asioiden rehellistä politiikkaa ei löydy populistien retoriikassa. Populistisessa toiminnassa ja retoriikassa hyvä politiikka on täysin marginalisoitu.

~ ~ ~ ~

Positiivista politiikka-käsitettä pitäisi jonkun puolustaa. Väärinkäytöksiin, populismiin ja moraaliseen korruptioon tulee toki puuttua, mutta silloin voi tietysti käyttää näitä käsitteitä. Ikävintä tietysti kun poliitikko kritisoi poliitikkoa politiikan teosta ja siten kaivaa maata politiikan uskottavuuden alta.